Katselin juuri Sean Pennin “Into The Wildin”. Se, joka pitää elokuvasta, todella rakastaa Amerikkaa. Minä en.

Vaikka elokuvan loppu oli voimakas, päävire oli sama kuin soundtrackinkin: phony.

Ehkä minä olen aina askel lähemmäs kyynikkoa, mutta minuun ei nämä amerikkalaiset kasvutarinat iske.

Mitä Supertrampin vastoinkäymiset ja itsetutkiskelu meille opettaa muuta kuin yksityistä eikä yleistä? Korpijeesuksen valaistuminen ei edistä yleistä hyvää sen paskan vertaa.

Siis taas yks leffa vieraantumisesta.

Sheeeet, tut mä mikään petervonbagh oo. Lisää punkkua ja sitten pehkuihin.